Mistä kaikki alkoi?

Elämä on täynnä valintoja, pieniä ja isoja. Jokainen valinta jonka teet, vaikuttaa elämääsi. Joskus teet hyviä valintoja ja toisinaan huonoja, mutta loppupeleissä, ainakin teit oman valintasi. Mutta joskus saatat joutua niin isojen kysymysten ääreen, että sinun valintasi vaikuttaa monien muiden ihmisten elämään.

Näin minulle kävi. Oli vain yksi kysymys (tai ainakin näin minä sen koen). Alkoholi vai oma lapsi?

Synnyin joulukuun lopulla, vuonna -92 Espoossa. Minulla oli äiti, ihminen jonka rakkaus omaa lasta kohtaan on rajaton. Isästä ei ole tietoa. Kaksi ensimmäistä kuukautta minua ei hoidettu rakkaudella, vain pelkällä rutiinilla, ilman mitään tunnetta. En saanut lapsena sitä mitä lapsen pitäisi saada. Kyllä varmasti hoito oli hyvää, mutta ei asianmukaista.

En tiedä missä vaiheessa sossu on astunut kuvioihin. Enkä oikeastaan tiedä mitään kahdesta ensimmäisestä kuukaudesta. Mutta tiedän kuinka kysymys kuului. Elämäsi tärkein ihminen valitsi alkoholin. Menin lastenkotiin, muiden pienien ja viattomien luokse, hylättyjen luokse.

Tunnenko vihaa tai katkeruutta? Kyllä, suurestikkin, vaikka tiedän ettei pitäisi. Monesti olen kuullut ihmisten sanovan että minun pitäisi olla kiitollinen koska entä jos minua rakastettiinkin niin paljon että se oli ainoa vaihtoehto. Minun mielestäni vaihtoehtoja olisi ollut. Alkoholistikin voi parantua, aina voi yrittää. Eikö edes oma lapsi saa ihmistä ajattelemaan että nyt niskasta kiinni, eikö edes oma lapsi saa ihmistä ajattelemaan että nyt on PAKKO yrittää.

Mielestäni minulla on täysi oikeus tuntea vihaa ja katkeruutta. Ajatukset haavoittaa minua, minä saan olla vihainen! Kaikista eniten minua kuitenkin suututtaa se, että sama ihminen joka teki minulle niin, teki vuosien jälkeen saman vielä kahdelle muulle lapsille.

Valintoja, isoja ja pieniä!

Monta viatonta, tämä on minun tarinani

Heipä hei sinä siellä ruudun takana!

Minä päätin aloittaa jotain mitä olen pohtinut jo pidemmän aikaa. Haluan kertoa tarinaa 20 vuoden kokemuksella siitä millaista on olla pieni ja viaton, hylätty. Tarinaa siitä, kun äiti ja isä eivät jaksaneet tai kyenneet. Meitä on useita Suomessa, vuonna 2010 kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia oli kaikenkaikkiaan 17 064 (en löytänyt uudempaa tilastoa). Kaikilla meistä on oma tarinamme, päädymme kukin tahoillemme ja yritämme elää normaalia elämää siellä missä olemmekaan. Paljon tunteita, paljon tuskaa ja surua, ehkä pieni helpotus, ehkä ei.

Minä aijon kertoa oman tarinani. Tarinan pitkäaikaissijoituksesta ei niin normaalissa perheessä. Kerron mitä näin, mitä koin ja mitä tunsin. Kerron tarinani nimettömänä, koska en koe näitä kovinkaan helpoiksi asioiksi, en puhu näistä ikinä. Kirjoitan tätä kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi koska 20 vuoden patoutumat ovat vielä sisälläni ja haluan purkaa ne ulos ja toisekseen uskon tai ainakin toivon että joku kaltaiseni hyötyy näistä ja että voin oppia muilta vielä lisää. Haluan olla täysin rehellinen, enkä aijo peitellä mitään. Siispä aloittaisitko kanssani matkan lastensuojelun syövereihin? Matkan joka on täynnä itkuja ja nauruja, matkan täynnä epätoivoa ja onnellisuutta, matkan jonka minä olen kulkenut tänne asti pää pystyssä.

Koska minä näen, nyt on sinun vuorosi kuulla!