Katkeruus ja viha? Kaikki kadonnut. Olen helpottunut, kuin suuri taakka olisi nostettu hartioiltani. Alkoholisti äitini on raitistunut. Kaksikymmentä vuotta olen kuullut alkoholismitarinoita ja nyt hän on raitis. Hymyilyttää kovasti.
Puhuin tänään hänen kanssaan puhelimessa. Viime kerrasta on varmaankin 4 tai 5 vuotta. Ja hän kuulosti erittäin skarpilta. Hän kutsui minut kylään ja voi kyllä aijon mennä jossain vaiheessa, kun saan omat asiani hoidettua. Hän lupasi kertoa minulle juttuja 20 vuoden takaa. Minä saan vihdoinkin vastauksen kysymykseen MIKSI?
Vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin joita olen pyöritellyt ikuisuuksia. Kysymyksiin joihin kukaan ei ole koskaan vastannut. Kysymyksiin joihin minä ansaitsen vastauksia. Kysymyksiin joihin mielestäni jokainen tilanteessani oleva on oikeutettu saamaan vastauksia.
Mutta vain yksi kysymys on minulle erityisen tärkeä. Luulin että siihen en saa ikinä mitään vastausta. En koskaan uskonut saavani tietää. Ja tänäpäivänä minä tiedän jo enemmän kun olisin koskaan uskaltanut toivoa.
Minä tunnen äidin, mummon, muutaman tädin ja enon, muutaman serkun. Mutta minä en tunne isää. Minä en tiedä hänestä mitään. Sen verran sain tänään että äitini ainakin tietää kuka hän on. Mutta sain myös kuulla että se ihminen ei tahdo tietää minusta mitään. Se ihminen ei halua olla missään tekemisissä kanssani. Tietenkin se tuntuu pahalta, olen usein miettinyt tapaanko häntä. Mutta minä en ole sellainen ihminen joka painostaa toisia. Jos hän ei halua tuntea minua, minulla ei ole kovin suurta halua tuntea häntä. Mutta minä saan kuulla hänestä, se riittää.
20 vuoden taakat ovat oikeasti tipahtamassa ja tämä tuntuu epätodelliselta. Saanko minä vihdoin tietää kaiken.
PS. Kun minä tiedän, kerron myös teille! Ainakin kaiken mitä uskallan!
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
maanantai 22. lokakuuta 2012
Siskoni mun
Haluaisin omistaa kokonaisen postauksen siskolleni. Teen nyt heti alkuun selväksi jos puhun siskostani, tarkoitan tätä siskoa joka ei ole minulle mitään sukua vaan sijoitettu samaan perheeseen.
Monet varmasti pohtivat että vähänkö olisi kivaa jos olisi samanikäinen sisarus. Minulla ja siskollani on 4 ja puoli kuukautta ikäeroa, hän on vanhempi. Vaikka siskoni on parasystäväni, niin siltikin toivon usein että tämä tyttö ei olisi koskaan päätynyt samaan perheeseen minun kanssani.
Kerron tarinan kun olimme pieniä. Istuimme vierekkäin rattaissa joissa on kaksi paikkaa. Olimme koko perheen voimin kaupassa käymässä. Vastaan käveli eräs täti joka katsoi ensin rattaisiin ja sen jälkeen sanoi äitille: "Voi kuinka suloinen tyttö, aivan todella ihana." Ja ei, se suloinen tyttö en ollut minä. Miksi kerron tämän tarinan? Siihen on syy, vielä tänäkään päivänä minä en ole se suloinen tyttö, se on aina siskoni.
Nyt varmasti mietitte että aivan tavallista sisaruuskateutta. Mutta ei, minun siskossani on niin paljon narsistisia piirteitä (ja edes minä en ole ainut joka sen on huomannut). Hän on aivan pienestä asti räpytellyt silmiään ja kaikki ovat täysin rakastuneita häneen. Hän saa kaiken mitä hän ikinä pyytää ja jos ei saa, hän osaa tehdä sen ihmisen elämästä helvettiä joka sanoo hänelle EI!
Kun vuosia ja vuosia katsot tuota ja olet aina se huonompi, se satuttaa. Et ole mitään, vain varjo siitä täydellisestä ihmisestä.
Ja kuinka helppoa siskon oli painaa heikompaa alas. Minä yritin aina ymmärtää, miksi hän tekee niin. Hakeeko hän hyväksyntää? Hyväksyntää ja rakkautta koska jäi ilman sitä lapsuudessaan.
Ja minusta on tullut katkera. Mutta muutaman vuoden sisään olen vihdoin uskaltanut olla oma itseni, välittämättä siitä mitä hän ajattelee, mutta kyllä minä vieläkin hänen seurassaan vetäydyn taaemmas, piiloon. Onkohan siitä tullut tapa?
Kerron taas pienen tarinan: Tämä tapahtui ehkä n. kuukausi sitten. Minä otin pikavippiä 160€ (olen pahassa vippikierteessä). Menimme alkoon, ostin 2 pulloa viiniä, 1 pullon rommia, 1 pullon viinaa. Sen jälkeen menimme kauppaan, ostin lavan kaljaa ja paljon ruokaa. Ja myöhemmin vielä 1 lavan kaljaa. Ilta meni päin persettä, ei ollut edes hauskaa (tai oli muilla, minulla ei). Seuraavana päivänä mieheni kanssa sen kämpillä kun un puhelin soi. Sisko soitti. Keskustelu meni näin:
Sisko: Moi, mitä meinasitte tehä tänään?
Minä: No eillen puhuit et voitais tulla sinne
S: Nii, onks teillä kaljaa?
M: Ei, ku kaikki rahat meni eillen
S: Aijaa, no ei meilläkään. Mut älkää sit tulko jos teillä ei oo kaljaa
M: Aijaa no ei sitte.
Myöhemmin kun me oltiin miehen kanssa käyty hakemassa muutama olut kun saatiin rahaa yheltä frendiltä lainaa, ni sisko soitti uudestaan. Ja se keskustelu meni näin:
S: No moi, ootteko jo päättäny mitä teette tänään
M: Haettiin bissee ku saatiin lainattuu rahaa, juodaan ihan kahestaan täällä
S: Aijaa, no hyvä. Ku mä vaan soitin et me saatiin kaljaa mut meit on kyl jo aika paljon täs juojia.
Hyväksikäyttöä? Minä olen aina ollut se kiva joka lainaa rahaa vaikka tilanne olis mikä, koskaan en niitä laina rahoja ole takaisin saanut. Muutama päivä tämän jälkeen soitin siskolleni ja pyysin 20€ lainaan jotta saisin mun pupulle ruokaa ja itelle tupakkaa ja vastaus oli: "En kyl voi, ku mul on vaan 180€ enkä tiiä millon saan seuraavan kerran rahaa, pitäis elää näillä" Ja niimpä kuulin jälkeenpäin että koko 180 euroa oli ryypätty, mutta pyysikö sisko mua mukaan.
Pointti tuossa tarinassa on se, että mä annan ja mä annan ja mä vaan annan tälle siskolle kaiken, mutta mä en IKINÄ saa mitään takasi, missään muodossa!
Olenko katkera ja kateellinen? En tiedä, mutta näin mä näen asiat!
Monet varmasti pohtivat että vähänkö olisi kivaa jos olisi samanikäinen sisarus. Minulla ja siskollani on 4 ja puoli kuukautta ikäeroa, hän on vanhempi. Vaikka siskoni on parasystäväni, niin siltikin toivon usein että tämä tyttö ei olisi koskaan päätynyt samaan perheeseen minun kanssani.
Kerron tarinan kun olimme pieniä. Istuimme vierekkäin rattaissa joissa on kaksi paikkaa. Olimme koko perheen voimin kaupassa käymässä. Vastaan käveli eräs täti joka katsoi ensin rattaisiin ja sen jälkeen sanoi äitille: "Voi kuinka suloinen tyttö, aivan todella ihana." Ja ei, se suloinen tyttö en ollut minä. Miksi kerron tämän tarinan? Siihen on syy, vielä tänäkään päivänä minä en ole se suloinen tyttö, se on aina siskoni.
Nyt varmasti mietitte että aivan tavallista sisaruuskateutta. Mutta ei, minun siskossani on niin paljon narsistisia piirteitä (ja edes minä en ole ainut joka sen on huomannut). Hän on aivan pienestä asti räpytellyt silmiään ja kaikki ovat täysin rakastuneita häneen. Hän saa kaiken mitä hän ikinä pyytää ja jos ei saa, hän osaa tehdä sen ihmisen elämästä helvettiä joka sanoo hänelle EI!
Kun vuosia ja vuosia katsot tuota ja olet aina se huonompi, se satuttaa. Et ole mitään, vain varjo siitä täydellisestä ihmisestä.
Ja kuinka helppoa siskon oli painaa heikompaa alas. Minä yritin aina ymmärtää, miksi hän tekee niin. Hakeeko hän hyväksyntää? Hyväksyntää ja rakkautta koska jäi ilman sitä lapsuudessaan.
Ja minusta on tullut katkera. Mutta muutaman vuoden sisään olen vihdoin uskaltanut olla oma itseni, välittämättä siitä mitä hän ajattelee, mutta kyllä minä vieläkin hänen seurassaan vetäydyn taaemmas, piiloon. Onkohan siitä tullut tapa?
Kerron taas pienen tarinan: Tämä tapahtui ehkä n. kuukausi sitten. Minä otin pikavippiä 160€ (olen pahassa vippikierteessä). Menimme alkoon, ostin 2 pulloa viiniä, 1 pullon rommia, 1 pullon viinaa. Sen jälkeen menimme kauppaan, ostin lavan kaljaa ja paljon ruokaa. Ja myöhemmin vielä 1 lavan kaljaa. Ilta meni päin persettä, ei ollut edes hauskaa (tai oli muilla, minulla ei). Seuraavana päivänä mieheni kanssa sen kämpillä kun un puhelin soi. Sisko soitti. Keskustelu meni näin:
Sisko: Moi, mitä meinasitte tehä tänään?
Minä: No eillen puhuit et voitais tulla sinne
S: Nii, onks teillä kaljaa?
M: Ei, ku kaikki rahat meni eillen
S: Aijaa, no ei meilläkään. Mut älkää sit tulko jos teillä ei oo kaljaa
M: Aijaa no ei sitte.
Myöhemmin kun me oltiin miehen kanssa käyty hakemassa muutama olut kun saatiin rahaa yheltä frendiltä lainaa, ni sisko soitti uudestaan. Ja se keskustelu meni näin:
S: No moi, ootteko jo päättäny mitä teette tänään
M: Haettiin bissee ku saatiin lainattuu rahaa, juodaan ihan kahestaan täällä
S: Aijaa, no hyvä. Ku mä vaan soitin et me saatiin kaljaa mut meit on kyl jo aika paljon täs juojia.
Hyväksikäyttöä? Minä olen aina ollut se kiva joka lainaa rahaa vaikka tilanne olis mikä, koskaan en niitä laina rahoja ole takaisin saanut. Muutama päivä tämän jälkeen soitin siskolleni ja pyysin 20€ lainaan jotta saisin mun pupulle ruokaa ja itelle tupakkaa ja vastaus oli: "En kyl voi, ku mul on vaan 180€ enkä tiiä millon saan seuraavan kerran rahaa, pitäis elää näillä" Ja niimpä kuulin jälkeenpäin että koko 180 euroa oli ryypätty, mutta pyysikö sisko mua mukaan.
Pointti tuossa tarinassa on se, että mä annan ja mä annan ja mä vaan annan tälle siskolle kaiken, mutta mä en IKINÄ saa mitään takasi, missään muodossa!
Olenko katkera ja kateellinen? En tiedä, mutta näin mä näen asiat!
torstai 4. lokakuuta 2012
Perhe joka rakastaa
Niin jatkakaamme. Olin siis 2 kuukautta vanha kun menin lastenkotiin. Olin täysin passiivinen lapsi. Kuukausia olin vain. En hymyillyt, en nauranut, enkä kuulemma oikeastaan edes itkenyt. Olen siis jo vauvasta asti ollut täysin huomaamaton (itse ajattelen että mitätön), "helppo lapsi" ne sanoi.
Päivät kuluivat, mutta minua kävi eräs pariskunta katsomassa. Kun olin 8 kuukautta vanha, muutin pois. Muutin ihmisten luokse jotka olisivat siitä eteenpäin minun perheeni. Perheeseeni kuului äiti, isä ja kaksi veljeä. Mutta miksi juuri minä päädyin tähän perheeseen? Minä, täysin passiivinen, huomaamaton lapsi, miksi ei kukaan muu niistä kaikista lapsista? No, en tiedä, mutta minä ehdin olla kaksi viikkoa siinä perheessä, kunnes nauroin. Tai en tiedä nauraako tuon ikäiset vauvat, mutta nauruksi äiti sitä kutsui. Täysin passiivinen lapsi ja kaksi viikkoa riitti, minä nauroin!
Siispä tahdon esitellä teille ihmiset joista tuli minulle lopulta perhe.
Äiti: Temperamenttinen höyryjyrä pohjanmaalta. Aina sanomassa kaikkeen jotain. Luulee olevansa aina oikeassa. Mutta sydämeltään lämmin ja ihana ihminen, tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta kertoo myös jos jonkun tekemiset häiritsevät pahasti. Hoitanut lapsia vuosia ja vuosia. Suurimmaksi osaksi erityislapsia, nykyäänkin vielä ottaa viikonlopuksi hoitoon, vaikka muualla ei käykkään töissä.
Isä: Täysin äidin vastakohta. Hiljainen ja muihin mukautuva. Ei oikeastaan sano ikinä mihinkään asiaan mitään mielipidettä. Kuitenkin isä on tosi mahtava. Itse olen aika samanlainen. Mutta jos isä rupee heittää läppää ni kaikki kuuntelijat nauraa ittensä kipeeks. En oo ikinä tavannu niin hauskaa ihmistä. Nykyään isä on työkyvyttömyyseläkkeellä (tai jotain), sairastaa leukemiaa.
Veli1: Enemmän isän kaltainen kun äidin. Vuosia eli alamäessä, ei valmistunut kouluista, ei saanut työpaikkoja pidettyä. Alkoholia, kannabista, sieniä jnejne. Hyvin fiksu ihminen kyllä, arvostan tätä veljeä tosi tosi paljon. Nykyään sillä menee paremmin, löytänyt ihanan naisen ja elelee ilmeisesti oikein kivaa elämää sen naisensa kanssa. Ikävöin tätä veljeä usein, mutta ehkä sen takia että meillä ei oikeastaan ole ollut mitään yhteistä ikinä ja siitä syystä en tunne häntä niin hyvin kun voisin!
Veli2: Tää veli on tosi samankaltanen kun äiti. Pakko olla oikeassa aina, eikä se luovuta edes sillon kun tajuaa olevansa väärässä. Tälläkin mennyt pidempään vähän huonosti. Alkoholi, kannabis, sienet, piri, happo jnejne. On sekin löytänyt naisen jolla menee ihan hyvin, mutta ei se nainen kyllä auta hirveesti. En osaa sanoa nauttiiko tämä veli elämästään, toivottavasti.
Sisko: Mun paras ystävä. Tää tyttö on myös sijoitettu tähän perheeseen. Kun siis nuo kaksi veljeä on porukoitten biologisia lapsia. Tää sisko on varmasti saanut lapsuudessaan trauman mutta en halua puuttua siihen asiaan sen enempää, vielä. Minä näen paljon narsistisia piirteitä tässä ihmisessä, siitäkin voisin puhua ikuisuuden. Hän on minua 4½ kuukautta vanhempi, ollaan siis kasvettu aivan vierekkäin. Minä jäin aina varjoon. Mutta nykyään meillä on tosi hyvät välit, vaikka tunnen paljon katkeruutta siitä mitä vuosien varrella on tapahtunut. Kirjoitan jossain vaiheessa kokonaisen postauksen tästä siskosta, koska siitä on niin paljon kerrottavaa
Veli3: Myös sijoitettu, vuosia sen jälkeen kun minut sijoitettiin. Kehitysvammainen poika. Niin sympaattinen ja ihana. Tätä veljeä rakastan niin paljon että en voi edes kuvailla sitä. Tälläkin on karu tausta, mutta en tiedä palaanko siihen koskaan tarkemmin. Mutta aina kun kuljen jossain veljeni kanssa ihmiset katsovat häntä kummaksuen ja kun lopulta uudet ihmiset tutustuvat häneen, hän valloittaa kaikkien sydämet.
Siinä oli minun perheeni lyhyesti. Ihmiset joiden parissa minä olen kasvanut, minä sanon heitä perheeksi. Koska perhe on se joka rakastaa ja huolehtii. Ja vielä selvennykseksi yksikään näistä ihmisitä ei ole minulle mitään sukua!
PS. Pahoittelen syvästi että kesti kirjoittaa uusi postaus, en ole saanut muutenkaan aikaiseksi kirjoitella paljoa. Mutta nyt kun inspiraatio on valloillaan ja olen viimepäivien aikana kuullut paljon uusia juttuja biologisesta suvusta, joten palaan hyvin hyvin pian!
Päivät kuluivat, mutta minua kävi eräs pariskunta katsomassa. Kun olin 8 kuukautta vanha, muutin pois. Muutin ihmisten luokse jotka olisivat siitä eteenpäin minun perheeni. Perheeseeni kuului äiti, isä ja kaksi veljeä. Mutta miksi juuri minä päädyin tähän perheeseen? Minä, täysin passiivinen, huomaamaton lapsi, miksi ei kukaan muu niistä kaikista lapsista? No, en tiedä, mutta minä ehdin olla kaksi viikkoa siinä perheessä, kunnes nauroin. Tai en tiedä nauraako tuon ikäiset vauvat, mutta nauruksi äiti sitä kutsui. Täysin passiivinen lapsi ja kaksi viikkoa riitti, minä nauroin!
Siispä tahdon esitellä teille ihmiset joista tuli minulle lopulta perhe.
Äiti: Temperamenttinen höyryjyrä pohjanmaalta. Aina sanomassa kaikkeen jotain. Luulee olevansa aina oikeassa. Mutta sydämeltään lämmin ja ihana ihminen, tulee kaikkien kanssa toimeen, mutta kertoo myös jos jonkun tekemiset häiritsevät pahasti. Hoitanut lapsia vuosia ja vuosia. Suurimmaksi osaksi erityislapsia, nykyäänkin vielä ottaa viikonlopuksi hoitoon, vaikka muualla ei käykkään töissä.
Isä: Täysin äidin vastakohta. Hiljainen ja muihin mukautuva. Ei oikeastaan sano ikinä mihinkään asiaan mitään mielipidettä. Kuitenkin isä on tosi mahtava. Itse olen aika samanlainen. Mutta jos isä rupee heittää läppää ni kaikki kuuntelijat nauraa ittensä kipeeks. En oo ikinä tavannu niin hauskaa ihmistä. Nykyään isä on työkyvyttömyyseläkkeellä (tai jotain), sairastaa leukemiaa.
Veli1: Enemmän isän kaltainen kun äidin. Vuosia eli alamäessä, ei valmistunut kouluista, ei saanut työpaikkoja pidettyä. Alkoholia, kannabista, sieniä jnejne. Hyvin fiksu ihminen kyllä, arvostan tätä veljeä tosi tosi paljon. Nykyään sillä menee paremmin, löytänyt ihanan naisen ja elelee ilmeisesti oikein kivaa elämää sen naisensa kanssa. Ikävöin tätä veljeä usein, mutta ehkä sen takia että meillä ei oikeastaan ole ollut mitään yhteistä ikinä ja siitä syystä en tunne häntä niin hyvin kun voisin!
Veli2: Tää veli on tosi samankaltanen kun äiti. Pakko olla oikeassa aina, eikä se luovuta edes sillon kun tajuaa olevansa väärässä. Tälläkin mennyt pidempään vähän huonosti. Alkoholi, kannabis, sienet, piri, happo jnejne. On sekin löytänyt naisen jolla menee ihan hyvin, mutta ei se nainen kyllä auta hirveesti. En osaa sanoa nauttiiko tämä veli elämästään, toivottavasti.
Sisko: Mun paras ystävä. Tää tyttö on myös sijoitettu tähän perheeseen. Kun siis nuo kaksi veljeä on porukoitten biologisia lapsia. Tää sisko on varmasti saanut lapsuudessaan trauman mutta en halua puuttua siihen asiaan sen enempää, vielä. Minä näen paljon narsistisia piirteitä tässä ihmisessä, siitäkin voisin puhua ikuisuuden. Hän on minua 4½ kuukautta vanhempi, ollaan siis kasvettu aivan vierekkäin. Minä jäin aina varjoon. Mutta nykyään meillä on tosi hyvät välit, vaikka tunnen paljon katkeruutta siitä mitä vuosien varrella on tapahtunut. Kirjoitan jossain vaiheessa kokonaisen postauksen tästä siskosta, koska siitä on niin paljon kerrottavaa
Veli3: Myös sijoitettu, vuosia sen jälkeen kun minut sijoitettiin. Kehitysvammainen poika. Niin sympaattinen ja ihana. Tätä veljeä rakastan niin paljon että en voi edes kuvailla sitä. Tälläkin on karu tausta, mutta en tiedä palaanko siihen koskaan tarkemmin. Mutta aina kun kuljen jossain veljeni kanssa ihmiset katsovat häntä kummaksuen ja kun lopulta uudet ihmiset tutustuvat häneen, hän valloittaa kaikkien sydämet.
Siinä oli minun perheeni lyhyesti. Ihmiset joiden parissa minä olen kasvanut, minä sanon heitä perheeksi. Koska perhe on se joka rakastaa ja huolehtii. Ja vielä selvennykseksi yksikään näistä ihmisitä ei ole minulle mitään sukua!
PS. Pahoittelen syvästi että kesti kirjoittaa uusi postaus, en ole saanut muutenkaan aikaiseksi kirjoitella paljoa. Mutta nyt kun inspiraatio on valloillaan ja olen viimepäivien aikana kuullut paljon uusia juttuja biologisesta suvusta, joten palaan hyvin hyvin pian!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)