Katkeruus ja viha? Kaikki kadonnut. Olen helpottunut, kuin suuri taakka olisi nostettu hartioiltani. Alkoholisti äitini on raitistunut. Kaksikymmentä vuotta olen kuullut alkoholismitarinoita ja nyt hän on raitis. Hymyilyttää kovasti.
Puhuin tänään hänen kanssaan puhelimessa. Viime kerrasta on varmaankin 4 tai 5 vuotta. Ja hän kuulosti erittäin skarpilta. Hän kutsui minut kylään ja voi kyllä aijon mennä jossain vaiheessa, kun saan omat asiani hoidettua. Hän lupasi kertoa minulle juttuja 20 vuoden takaa. Minä saan vihdoinkin vastauksen kysymykseen MIKSI?
Vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin joita olen pyöritellyt ikuisuuksia. Kysymyksiin joihin kukaan ei ole koskaan vastannut. Kysymyksiin joihin minä ansaitsen vastauksia. Kysymyksiin joihin mielestäni jokainen tilanteessani oleva on oikeutettu saamaan vastauksia.
Mutta vain yksi kysymys on minulle erityisen tärkeä. Luulin että siihen en saa ikinä mitään vastausta. En koskaan uskonut saavani tietää. Ja tänäpäivänä minä tiedän jo enemmän kun olisin koskaan uskaltanut toivoa.
Minä tunnen äidin, mummon, muutaman tädin ja enon, muutaman serkun. Mutta minä en tunne isää. Minä en tiedä hänestä mitään. Sen verran sain tänään että äitini ainakin tietää kuka hän on. Mutta sain myös kuulla että se ihminen ei tahdo tietää minusta mitään. Se ihminen ei halua olla missään tekemisissä kanssani. Tietenkin se tuntuu pahalta, olen usein miettinyt tapaanko häntä. Mutta minä en ole sellainen ihminen joka painostaa toisia. Jos hän ei halua tuntea minua, minulla ei ole kovin suurta halua tuntea häntä. Mutta minä saan kuulla hänestä, se riittää.
20 vuoden taakat ovat oikeasti tipahtamassa ja tämä tuntuu epätodelliselta. Saanko minä vihdoin tietää kaiken.
PS. Kun minä tiedän, kerron myös teille! Ainakin kaiken mitä uskallan!
Hei,
VastaaPoistaLöysin blogisi sattumalta googlettaessani sijaisvanhemmuutta kandityötäni varten. Luin jokaisen postauksesi enkä lukiessani säästynyt kyyneleiltä. Arvostan todella, että jaksat jakaa kokemuksesi meidän kanssa. Toivon, että menneisyyteen uppoutuminen auttaa sinua pääsemään eteenpäin elämässäsi.
Olen itse sosiaalityön opiskelija ja minulla on jo jonkin verran kokemusta lastensuojelun sosiaalityöntekijänä olemisesta..Työ on henkisesti raskasta ja siinä tehtävät päätökset eivät koskaan ole helppoja.
Toivotan sinulle voimia ja jaksamista, ja toivon, että saat kokea elämässäsi rakkautta ja huolenpitoa.
P.S Elä unohda, että olet ainutlaatuinen.
Milloin tulee seuraava teksti? Odotellaan :)
VastaaPoistaKiitos blogistasi. Tämä on lähellä sydäntäni <3
VastaaPoista