Olen viettänyt hurjasti aikaa kaupungilla. Olen tutustunut moniin uusin ihmisiin joista on varmasti tullut elinikäisiä ystäviä. Mutta erittäin suuri osa näistä nuorista ihmisistä joihin olen tutustunut on ns. "laitoslapsia". Jokainen heistä on/on ollut laitoksessa vasten tahtoaan, jokaisella heistä on kuitenkin oma tarinansa.
-Kuolleita vanhempia
-Alkoholisti vanhempia
-Omat ongelmat
Syitä on paljon ja vielä lisää.
Olen hieman vanhempi kun nämä ihmiset joihin olen tutustunut, mutta olen mielenkiinnolla kuunnellut heidän tarinoitaan. Tarinoita siitä kuinka olet yksi hylätyistä.
On ollut järkyttävän mahtavaa tutustua näihin ihmisiin, mutta samalla se on saanut minut miettimään omaa asemaani.
Minä en jäänyt "laitoslapseksi", minä pääsin pidemälle. Ja ehkä minun pitäisi olla siitä kiitollinen, koska mitä minusta olisi tullut jos olisin joutunut jäämään laitokseen? Minulla sentään oli (ja on vieläkin) rakastava perhe ympärillä. Minunhan kuuluisi olla onnellinen. Olenko? En tiedä.
Hieman käy sääliksi! Surullista kuinka moni oikeasti joutuu laitokseen, koska perheitä ei ole tarpeeksi. Vaikka minä en tiedä olenko onnellinen siitä että pääsin sijaisperheeseen, mutta silti toivoisin jokaiselle "laitoslapselle" perheen ja kodin!
-----------------------
Asiasta toiseen, sain tänään postia sijaishuollosta, siinä luki näin:
"Veljesi .... toivoo saavansa sinuun uudestaan yhteyden. Ohessa .... osoite ja puhelinnumero, jotta voit halutessasi ottaa häneen yhteyttä"
En ole nähnyt vuosiin velipuolta tai siskopuolta. En ole pitänyt mitään yhteyttä. Nyt kuitenkin ainakin velipuoli haluaa pitää yhteyttä minuun (siskosta en tiedä). Mutta minua pelottaa, tottakai. En uskalla soittaa, mutta kirjeen kirjoittaminen tuntuisi typerältä. Mitä minä sanoisin?
Vuosien jälkeen... mitä minä sanon? Auttakaa pliis
